50 VUOTTA SITTEN

Tämä tapahtui 50 vuotta sitten

(julkaistu Cantis-lehti nr. 68/31.3.2015)

BBC järjesti vuonna 1965 ensimmäiset kansainvälisen Let the People Sing –kuorokilpailun. Kansallisena sitä oli järjestetty jo vuodesta 1961 lähtien. Englantilaisten haasteen vuonna 1965 olivat saaneet Pohjoismaat ja Pohjois-Irlanti. Sarjoja oli vain kaksi, lapsikuorot ja kansanlauluryhmät. Cantores Minores kilpaili lapsikuorosarjassa, vaikka sen ohjelmisto ei suinkaan ollut lapsikuoro-ohjelmistoa, sehän oli jo silloin ääniltään sekakuoro niin kuin nytkin.

Kilpailussa oli mukana yhteensä 16 kuoroa Englannista, Walesista, Pohjois-Irlannista, Skotlannista, Tanskasta, Ruotsista, Norjasta ja Suomesta. Alkukilpailussa piti esittää kolme laulua. CM:n laulut olivat Johann Walterin ”Nyt saavu Henki taivainen”, Johann Michael Bachin ”Ich weiß dass mein Erlöser lebt“ sekä fuuga ja koraali J.S. Bachin motetista ”Der Geist hilft unsrer Schwachheit auf“. Karsintojen jälkeen loppukilpailussa oli kaksi kuoroa The Orpington Junior Choir Englannista 767 pisteellä ja Cantores Minores 786 pisteellä.

Loppukilpailu tapahtui suorana lähetyksenä 29.4.1965 Konservatorion juhlasalista (nykyinen Sibelius-Akatemian sali Pohjoisella Rautatiekadulla). Loppukilpailulaulu oli Heinrich Kaminskin moderni Psalmi 130 ”Aus der Tiefe”. Suoritus suorastaan ylitti läsnäolijoiden toiveet, ja hiiskumaton oli hiljaisuus, kun kansainvälinen tuomari julisti Cantores Minores –kuoron voittajaksi. Sitten ratkesi riemu. ”Heidän tapansa laulaa on hyvin luonnollinen ja erittäin nautinnollinen kuunnella. Johtajan opetustapa osoittaa erittäin hyvää makua. Huomionarvoinen ohjelma, perinpohjin tutkittu. Ensimmäinen kappale ilmensi erinomaista tyylitajua. Bach pani heidät melko koetukselle. He hengittävät esikuvallisesti ja heidän tekniikkansa on hyvin perusteltua.” Näin lukee Yleisradion kirjallisessa selostuksessa. Kilpailun nimi oli vielä silloin Let the People Sing, sittemmin kansainvälisyys muutti sen muotoon Let the Peoples Sing.

On erikoista, että esim. Wikipedia väittää, että kilpailu kansainvälistyi vasta vuonna 1966. Vuoden 1965 voittajaksi mainitaan skotlantilainen the Glasgow Phoenix Choir. Minnekä tämä meidän voittomme katosi? Suomessakin aina muistetaan Tapiolan kuoron voitto vuonna 1971, joka oli hieno, olihan se koko silloisen laajan kilpailun voitto. Tätä ensimmäistä Cantores Minores -voittoa ei näe mainostettavan. Meritullin 3. krs:n toimitilojemme seinällä nyt on kuitenkin tämä meidän kansainvälinen tunnustuksemme ja saamme olla siitä ylpeitä.

Toinen vuoden 1965 suuri saavutus oli kuoron järjestämät ensimmäiset Bach-päivät 28.-30.3.1965. Kuoron silloinen taiteellinen johtaja Heinz Hofmann oli niiden alkuunpanija. Vierailijoiksi kutsuttiin Weimarin musiikkiakatemian orkesteri ja Hofmannin oma entinen Markus-Kurrende -nuorisokuoro Zwickausta. Vieraiden kutsuminen DDR;stä ei ollut yksinkertaista. Varmuus matkaluvista ja viisumeista tuli aina vasta viime hetkellä. Vierailijat eivät saaneet valuuttaa mukaansa, joten kutsujien piti vastata kaikista kustannuksista. Seurakunta antoi Ojakkalan Enä-Sepän leirikeskuksen majoituspaikaksi ja CM-perheiltä kerättiin lahjoituksia kuljetuskustannuksien peittämiseksi. Sibelius-Akatemia osallistui näihin Bach-päiviin, ja sen tiloissa järjestettiin Bach-näyttely, johon arvokasta materiaalia saatiin suoraan Leipzigin Bach-arkistosta. Berliinin Valtionarkiston johtaja Karl-Heinz Köhler piti päivien avajaispuheen ja Bach-arkiston johtaja Werner Neumann juhlaesitelmän. Kahden esitelmätilaisuuden lisäksi päivien aikana oli neljä konserttia, joissa esiintyivät CM:n, Markus-Kurrenden ja Weimarin musiikkiakatemian orkesterin lisäksi Sibelius-Akatemian kamarikuoro ja -orkesteri Harald Andersénin johdolla sekä joukko aikansa nimekkäimpiä laulu- ja instrumentaalisolisteja mm. oopperalaulajat Taru Valjakka ja Eero Erkkilä, klarinestisti Fabian Dahlström, viulisti Olli Ruottinen, sellisti Vili Pullinen ja urkuri Pentti Pelto. Myöhemmin joka viides vuosi järjestetyt Bach-juhlat ovat kasvaneet Helsingin Bach-viikoksi. Seuraavat järjestetään taas tämän vuoden syksyllä.

HYVÄÄ PÄÄSIÄISTÄ! toivottaa Arkistomyyrä

Tämä tapahtui 50 vuotta sitten

(julkaistu Cantis-lehti nr. 66/23.3.2014)

Vuonna 1964 Heinz Hofmann toimi toista kokonaista vuotta Cantores Minores –kuoron johtajana. Leirit ja matkat olivat uudelle johtajalle tärkeitä kuoron yhteen kasvamisen takia. Matkoilla oli myös mahdollisuus arvioida omia tuloksia ulkopuolisen silmin. Niinpä vuoden tärkein tapahtuma oli matka DDR:ään, Itä-Saksaan. Silloisen rautaesiripun eristämiin maihin oli vaikea päästä matkustamaan, kirkkokuoron varsinkin, uskonnon harjoittaminen kun oli maissa kielletty.

Heinz Hofmannin kotikaupunki Zwickau oli Saksojen jaossa jäänyt itäpuolelle. Käyttäen kaiken sitkeytensä ja kaikki suhteensa Hofmann sai kuorolleen kutsun Künstleragenturilta, joka silloin vastasi kaikista DDR:n kulttuurisuhteista. Tämä tarkoitti, että vieraat olivat valtion kutsuvieraita. Ennen matkaa pidettiin ravintola Marskin kabinetissa lehdistötilaisuus ja matkasta oli mainintoja kaikissa pääkaupunkiseudun lehdissä, Helsingin Sanomissa vielä kattava matkakertomus kotiinpaluun jälkeen. Ulkomaanmatkat olivat silloin vielä uutinen!

Lähtö tapahtui 10.6. Olympia-lentomatkojen vuokrakoneella Berliinin. Bussimatkaa pidettiin pojille liian rasittavana. Mukana oli 56 laulajaa, varatuomari Simo Korpela matkanjohtajana ja huoltajina ”kuoroäidit” Eeva Silander, Sirkka Rönnholm ja Hilkka Karppinen. Taiteellisen johtajan Hofmannin lisäksi mukana oli Tuomiokirkon urkuri Tapani Valsta sekä Hofmannin vastavihitty suomalainen vaimo Daria kantelesolistina. Tärkeät konsertit pidettiin Weimarissa, Gothassa ja Eisenachissa, Saksan vanhoissa kulttuurikaupungeissa. Muita konsertteja tällä kahden viikon matkalla oli vielä Sonderhausenissa, Reisenbachissa ja kaksi konserttia Zwickaussa. Kuoron arkistosta ei ennen matkaa löydy tietoa sen järjestelyistä vierailun aikana ja lopulliset konserttipaikatkin selviävät vasta HS:n artikkelista. Tarkan tiedon saannin vaikeus ja viime hetken päätökset olivat tyypillisiä kaikille myöhemmillekin matkoille niin DDR:ään kuin muihinkin sosialistisiin maihin. Osallistujien muistojen mukaan kaikki oli kyllä valtiovierailun tason mukaisesti mitä erinomaisimmin järjestetty.

Seuraava muisto antaa ehkä kuitenkin käsityksen silloisista oloista.

Tämä oli silloin 9-vuotiaan Seppo Murron ensimmäinen kuoromatka. Hänen mieleensä on jäänyt seuraava tapahtuma, koska se tuntui aikanaan niin epäoikeudenmukaiselta. Künstleragentur oli järjestänyt tutustumiskäynnin Buchenwaldin keskitysleiriin. Alle 12-vuotiaille käyntiä pidettiin liian järkyttävänä ja heidät jätettiin ulkopuolelle. Pojat pelehtivät poikien tapaan ja innostuivat listimään kivillä muurahaisia. Illalla poikien makuupaikkaan tuli poliisi, joka vaati näitä pienimpiä tilille epäkunnioittavan käytöksen johdosta. Heidän katsottiin pilkanneen lähistöllä ollutta Buchenwaldin uhrien muistomerkkiä. Selitykset eivät auttaneet. Matkanjohtaja joutui poliisin valvomana antamaan syyllisille korvapuustit. . .

Tämä kuoron toinen ulkomaanmatka päättyi kotiintulolentoon Frankfurtista 24.6., DDR:läisellä bussilla Saksojen rajalle ja Länsi-Saksalaisella edelleen. Rajamuodollisuudet myöhästyttivät matkaa neljällä tunnilla, eikä loppuhässäkässä ollut mahdollista laskea poikien päälukua ennen kuin ilmassa olevassa koneessa. Eeva Silander – jonka 90-vuotispäivää juuri vietettiin – sai vielä haastattelutilanteessa vuonna 1999 sydämentykytyksiä asiaa muistellessaan.

Vuonna 1964 pidettiin myös merkittävä konsertti, jossa Cantores Minores ja Joensuun Ortodoksinen mieskuoro pitivät yhteiskonsertin Uspenskin katedraalissa. Koskaan aikaisemmin ei protestanttinen kuoro ollut esiintynyt tässä ortodoksisessa pääpyhäkössä ja konsertti herätti huomiota. Heinz Hofmannin avioliitto ortodoksisen seurakunnan pastori Tapani Revon tyttären Darian kanssa avasi tämän ekumeenisen yhteyden, joka nykyään tuntuu itsestään selvältä.

HYVÄÄ PÄÄSIÄISTÄ toivottaa Arkistomyyrä

Tämä tapahtui 50 vuotta sitten

(julkaistu Cantis-lehti nr. 64/27.3.2013)

Vuosi 1963 oli silloisille kuoropojille jännittävä aikaa. Uudella kuoronjohtajalla Heinz Hofmannilla oli kovin erilainen käsitys poikakuorosta kuin edeltäjällään Peter Lacovichilla. Lacovich oli katolinen ja hänen poikakuoronsa oli noudattanut katolilaista mallia, jossa vain poikaäänet, sopraano ja altto muodostivat varsinaisen kuoron ja miesäänet kerättiin lähinnä musiikin opiskelijoista, jotka harjoittelivat erikseen ja jotka saivat osallistumisestaan pienen korvauksen.

Hofmann oli protestanttisen perinteen kasvatti, jossa poikakuoro on kokonaisuus, jonka jäsenet ovat noin kouluikäisiä ja kuoro kasvattaa omat miesäänensä. Hofmann perusti heti alkuun kuoroonsa ainakin jo Bachin ajoilta periytyneen prefektijärjestelmän. Joka stemmalla oli kolme prefektiä, musiikki-, nuotti- ja järjestysprefekti ja lisäksi vastaavat pääprefektit sekä johtajan erityinen luottoprefekti Cantor Famulus. Kuoron asu muuttui myös Hofmannin ensimmäisestä julkisesta esiintymisestä lähtien. Lacovichin ajan poikaäänien kirkkaansiniset pitkät housut, valkoinen paita ja sininen rusetti sekä miesäänten musta puku muuttuivat nykyisiksi kaavuiksi. Aluksi vain pojilla oli kaulus, mutta pian se kuului kaikkien asuun. ”On hullunkurisen näköistä laulaa jossakin vanhassa arvokkaassa tuomiokirkossa paitahihasillaan ja kissanrusetti kaulassa”, kirjoittaa Hofmann 29.1.1963.
Ohjelmiston muutos oli myös selkeä. Lacovichin Mozartin ja Schubertin orkesterisäestyksellisten teosten sijaan alettiin laulaa Bachin, Schützin, Pachelbelin ja Buxtehuden moniäänisiä polyfonisia motetteja a cappella. Koulutus loppukokeineen tuli järjestelmälliseksi, leirejä alettiin pitää säännöllisesti kaksi kertaa vuodessa edellisten pitkien kesäleirien sijaan. Uusia poikia alettiin ottaa kuoroon säännöllisesti kaksi kertaa vuodessa pidettävillä sisäänpääsykokeilla. Joka stemmalla oli oma harjoituksensa ja lauantaisin (!) koko kuoron harjoitus. Sanalla sanoen, Heinz Hofmann loi kuorolle heti vuonna 1963 sen toimintamallin, joka on tämän päivän toiminnan pohjana. Jo Hofmannin ensimmäisellä leirillä, joka pidettiin vuoden vaihteessa 1962-1963 harjoiteltiin 8-äänisiä motetteja. Klaus Rautawaara muisteli sitä innostusta, joka syntyi, kun erikseen harjoitellut stemmat laulettiin yhteen ja niistä syntyi mahtavaa musiikkia. Hofmann johti ensimmäiset konsertit Cantores Minores –kuoron kanssa lyhyellä kotimaanmatkalla Turkuun ja Saloon 24. helmikuuta. Maaliskuussa lauantaina 30.3.1963 oli Tuomiokirkossa kuoron 10-vuotisjuhlakonsertti. Ohjelmisto oli vaativa sisältäen mm. yhden Pachelbelin ja kaksi Schützin 8-äänistä motettia, osa a cappella osa urkujen, huilun ja sellon myötäilemiä. Avustajina soittivat mm. Juhani Nuotio, huilu ja Varpu Siirala, sello. Juhlallisuuksiin kuului vanhemmille ja kutsuvieraille pidetyt päivälliset ravintola Hospitzissa, jumalanpalvelus sunnuntaina ja sen jälkeen kestit pojille.

Syksyn pääkonsertti adventtina kuului Fazerin Tähtikonsertti-sarjaan. Siinä laulettiin a cappella motettien ja suomalaisen musiikin lisäksi Bachin kantaatti BWV 61 Nun komm den Heiden Heiland.
Kaikki mainitut esiintymiset saivat erittäin kiittäviä lehtiarvioita: ”Pienten kanttorien kuoroa johtaa nykyisin itäsaksalainen kuoromestari Heinz Hofmann, joka tunnetaan jo aikaisemmistakin Suomen vierailuistaan erinomaiseksi vanhan musiikin, erityisesti Bachin tulkitsijaksi. (…) Kuoron sointi tuntuu tulleen entistäkin pehmeämmäksi ja tasapainoisemmaksi, sen tekninen valmius entistä suuremmaksi (konsertissa kuoro lauloi ensimmäistä kertaa 8-äänisiä teoksia) ja puhtaus on rikkeetön ja rytmi täsmällinen.” (Erkki Salmenhaara HS 1.4.1963) ”Kuorolla on jälleen ollut onnea. Ammattitaitoinen, tervettä taiteellista makua osoittanut johtaja on kaikesta päätellen saanut kosketuksen nuoriin laulajiinsa. Koskaan kuoro ei ole laulanut yhtä puhtaasti kuin nyt ja yleensäkin laulu on erittäin huoliteltua.” (Leena Siukonen IS 1.4.1963)
”Pienet kanttorit lauloivat nyt erittäin puhtaasti ja tyylikkäästi ja myös äänenmuodostuksellinen yhtenäisyys oli merkille pantavaa. Tuntuu siltä kuin olisi saavutettu erityinen suomalainen sointiväri poikakuorolle, useat eteläiset kuorot laulavat yleissävyltään hennommin.” (Tauno Pylkkänen US 4.12.1963) ”Kuoron esitysvarmuus on yhtä suuri 1500-luvun musiikissa kuin meidän vuosisatamme tyylissä. Sointi on aina hallittu ja yhtenäinen ja nyanssit toteutettu tavattomalla tarkkuudella, joka kuitenkin jättää varaa musiikin luontaiselle elastisuudelle.” (HS Erkki Salmenhaara 4.12.1963)

HYVÄÄ PÄÄSIÄSTÄ! toivottaa Arkistomyyrä

Tämä tapahtui 50 vuotta sitten

(julkaistu Cantis-lehti nr. 62/4.4.2012)

Vuoden 1962 alussa Suomessa vieraili kuuluisa kapellimestari Wolfgang Sawallisch. Hän oli tuolloin Wienin Filharmonikkojen pääkapellimestari ja samaan aikaan johti Kölnin Oopperassa. Kun hän kysyi Cantores Minores –kuoron silloiselta johtajalta Peter Lacovichilta olisiko tämä kiinnostunut yrittämään Kölnin Oopperan (Städtische Bühne) kapellimestarin vakanssia, ei Lacovich epäröinyt hetkeäkään. Kokeissa Boris Godunovin johtaminen onnistui kelvollisesti, ja Lacovich päätti jättää kuoronjohtajan toimensa Suomessa. Peter Lacovich oli suorittanut kapellimestarin tutkinnon ja haaveili erityisesti oopperakapellimestarin ammatista niinpä poikakuoron johtaminen oli hänestä tuntunut väliaikaiselta toimelta. Cantores Minores –kuoron jätettyään hän ei koskaan palannut kuoronjohtajaksi.

Toimittuaan nuoren Cantores Minores -kuoron johtajana kahteen otteeseen yhteensä seitsemän ja puoli vuotta, Peter Lacovich päätti tämän uransa kunniakkaasti jäähyväiskonserttiin ja sen jälkeisiin jäähyväisjuhliin Johanneksenkirkossa 25.5.1962. Konsertissa esitettiin kaksi Piae cantiones –kokoelman neljästä alkuperäisestä 4-äänisestä laulusta, Aetas carmen ja Jucundare jugiter, Joseph Haydnin Tenebrae factae sunt, W.A. Mozartin Ave verum corpus ja orkesteriteos Franz Schubertin Messu No. 2 G-duuri. Tarkoitusta varten kerätyn Tuomiokirkon orkesterin lisäksi konsertissa avustivat Heikki Saari, tenori ja Tapani Valsta, urut. Lacovichin aikana kaikki orkesterikonsertit jouduttiin esittämään Johanneksenkirkossa. Alttarilta ei sopinut esiintyä ja Tuomiokirkon urkuparvi oli silloin vain pieni puolikaaren muotoinen ”parveke”. Nykymuodossaan se on ollut käytössä vuonna 1963 päättyneiden restaurointitöiden jälkeen.

Cantores Minores –kuoro oli lyhyen historiansa aikana jo toista kertaa ilman johtajaa. Silloinen Tuomiokirkon urkuri, myöhemmin Sibelius-Akatemian kirkkomusiikkiosaston johtaja Pentti Pelto, joka oli avustanut CM:n miesäänissä, otti hoitaakseen välikauden, kun uutta johtajaa etsittiin.

Leipzigin Tuomaskuoro vietti kesällä 1962 750-vuotisjuhliaan. CM-kuoron toiminnanjohtaja Tarmo Nuotio osallistui juhliin vaimoineen ja teki samalla ”kuoronjohtajan pyydystysmatkan”, kuten hallituksen pöytäkirjaan on merkitty. Tiettävästi heillä oli aivan tietty pyydettävä mielessään.

Kanttori Heinz Hofmann Zwickausta, silloisesta DDR:stä oli päässyt Kurrende -nuorisokuoronsa kanssa käymään Suomessa vuonna 1960. Hän oli tehnyt niin vakuuttavan vaikutuksen, että hänen nimensäoli noussut ensimmäiseksi, kun uutta johtajaa harkittiin. Hofmann oli vähän aikaisemmin menettänyt vaimonsa, joka samalla oli ollut hänen lähin työtoverinsa, ja oli valmis alkamaan uuttaa elämää. Niinpä hän kauempaa arvelematta antoi suostumuksensa. Hän oli itse poikana laulanut Zwickaun Pyhän Katarinan kirkon poikakuorossa, joten se maailma oli hänelle tuttua.

Rautaesiripun takainen byrokratia jauhoi hitaasti, ja Hofmann pääsi tutustumaan uuteen työpaikkaansa vasta 1. päivänä marraskuuta 1962. Niinpä hän ei yrittänytkään johtaa kuoron joulukonserttia, jonka oli harjoittanut Pentti Pelto. Pelto johti konsertin a cappellaosuudet ja Jorma Panula Bachin säestyksellisen joulukantaatin Laps’ syntynyt on meille.

Heinz Hofmann järjesti ensimmäisen musiikkileirinsä vuoden vaihteessa, 19.12.1962-5.1.1963. Se oli alkufanfaari hänen Cantores Minores –kuoron taiteellisen ja organisatorisen johtajan uralleen, jota tulisi kestämään 25 vuotta. Klaus Rautawaara muistelee leirin harjoitussuunnitelmaa hienona ideana. Kahdeksalla ääniryhmällä oli kullakin oma harjoittajansa. Kun suhteellisen yksinkertaiset stemmat oli opittu ja päästiin yhdessä laulamaan, oli poikien riemu suuri, kun he oivalsivat sen kahdeksanäänisen motetin musiikillisen olemuksen, jonka osia he olivat vaivalloisesti tankanneet.

HYVÄÄ PÄÄSIÄISTÄ toivottaa Arkistomyyrä

Tämä tapahtui 50 vuotta sitten

(julkaistu Cantis-lehti nr. 60/20.4.2011)

Vuosi 1961 oli Peter Lacovichin toisen toimintakauden viimeinen täysi vuosi Cantores Minores –kuoron johtajana.

Monet asiat olivat Lacovichin aikaan hieman erilaisia kuin nykytoiminnassa. Peter Lacovich oli katolilainen ja hänen käsityksensä poikakuorosta oli katolisen kirkon perinteen mukainen. Jo aikaisemmin olen kertonut, että varsinaisessa kuorossa harjoittelivat ja lauloivat vain alle murrosikäiset pojat. Miesäänet olivat tavallisesti musiikin opiskelijoita, joille maksettiin pientä korvausta, kun he osallistuivat kuoron konsertteihin ja muutamiin niitä edeltäviin harjoituksiin.

Murrosiän jälkeen kuoropojat saivat liittyä niin sanottuun ”veteraanikerhoon”, jota Kari Rydman piti lauantaisin. Siellä seurusteltiin vapaasti ja pelattiin pingistä, koronaa, shakkia ja tikkaa. Rydman esitteli pojille myös eri aikakausien musiikkia kuunteluttaen sitä magnetofonin avulla ja tutustutti heitä myös muihin taiteen aloihin kuvaheijastein. Hän kuuntelutti musiikkia gregoriaanisesta laulusta Alban Bergiin ja näytti kuvia El Grecosta surrealismin ja nonfiguratiiviseen taiteeseen, ja piti niistä sitten tietokilpailuja. Tämän ajan vuosikertomuksissa mainitaan, että miesäänet alkoivat jo olla oman kuoron kasvatteja, mutta edelleenkään he eivät kuuluneet varsinaiseen kuoroon, vaan toimivat erillisenä joukkona.

Lacovich teki itse kaiken kuoronsa koulutustyön – poikia oli silloin verrattomasti vähemmän kuin nykyään – A-kuorossa nelisenkymmentä poikaa, harjoituskuorossa ehkä parikymmentä.Opetus kohdistui lähinnä äänen koulutukseen ja solfaan. Nykymuotoista teorian opetusta ei lie juuri ollut. Hänen kuoronsa saikin erityisesti kehuja kauniista voimakkaasta äänentuotosta. Opettajana ”Petteri” oli ankara ja pääsy A-kuoroon oli hidasta, eivätkä kaikki aina ylittäneet kynnystä. Siihen aikaan pojat kuitenkin lauloivat poikaäänissä keskimäärin vanhemmiksi kuin nykyään, 15-16-vuotiaiksi, kertoopa Rydman pojasta, joka lauloi pojan äänellä – siis ei kontratenorina – vielä 20-vuotiaana. Kuoron vaihtuvuus ei siis ollut yhtä nopeata kuin nyt.

Vuonna 1961 Cantores Minores piti 16 konserttia, joista 11:ssa avusti orkesteri. Avustavana orkesterina alkoi toimia ”Tuomiokirkon orkesteri”, jonka konserttimestarina oli Matti Piipponen. Hän lauloi myös usein kuoron solistina. Tenori Matti Piipposesta tuli myöhemmin kuoron Johannes-passioiden monivuotinen Evankelista. Konserttiohjelmissa tämän vuoden teoksina mainitaan mm. Mozartin Missa brevis C-duuri eli Kruunajaismessu ja Schubertin Messu No. 2 G-duuri. A cappella ohjelmistoon kuuluivat mm. neliääniset Piae cantiones –sävelmät Aetas carmen ja Jucundare jugiter, Mozartin Laudate Dominum ja Ave verum corpus, sekä Ingegnerin että Haydnin sävellykset tekstiin Tenebrae factae sunt jne.

Kuoronsa johtajana Lacovich oli saavuttanut sekä poikien että yleisön ihailun ja luottamuksen, mutta ajan kirkollisissa piireissä hänen uskontonsa herätti sen verran huomiota, että Suomen Luterilaisen Evankeliumiyhdistyksen, toiminnanjohtaja Toivo Rapeli oli jo vuonna 1955 kirjoittanut Kotimaa-lehteen Lacovichistä kipakan lehtikirjoituksen, jossa hän piti tätä jonkinlaisena katolisen kulttuurikeskuksen asiamiehenä. Joissakin piireissä sellainen käsitys säilyi koko hänen täällä työskentelynsä ajan. Tiettävästi Lacovich ei mitenkään tuonut uskonnollista vakaumustaan esille kuorotoiminnassaan. Mutta Suomi oli noihin aikoihin vielä niin suljettu, että ulkomaalainen herätti aggressioita pelkällä olemassaolollaan. Toivottavasti nämä ennakkoluulot ovat väistyneet ekumeenisuuden myötä.

Hyvää Pääsiäistä

Toivottaa Arkistomyyrä

Cantores Minores 1952-2012

PRELUDI

Eurooppalaisen kirkollisen poikakuoron historia alkaa 1000-luvun vaihteessa kristillisen kirkkolaulun muuttuessa muistinvaraisesta yksiäänisestä moniääniseksi ja nuotinnuksen kehittyessä yhä monipuolisemmaksi. Korkeita ääniä laulamaan tarvittiin alle murrosikäisiä poikia. Kaikkien Euroopan hiippakuntien pääkirkkojen katedraalikouluissa, myös Turussa, opetettiin musiikkia joka päivä klo 12-13 ja pojat osallistuivat kirkon liturgiaan. Katolisessa kuorossa miesääniä lauloivat aikuiset papit ja munkit. Lutherin reformaatio (1517) muutti katedraalikoulut kaupunkien ylläpitämiksi, ja kuorokoulut kasvattivat omat miesäänensä. Syntyi protestanttinen poikakuoro, Tuomaskuoro ja Kreuzkuoro. Kun Henrik VIII erotti Englannin kirkon Paavin yhteydestä (1534) syntyi anglikaaninen poikakuoro, jossa vain sopraanoa laulavat alle murrosikäiset pojat, alttoa kontratenorit ja aikuiset miehet miesääniä. Eurooppalainen poikakuoroperinne kolmine sointeineen elää edelleen.

FUUGA

Ensimmäinen vuosikymmen 1952-1961

Vuosi 1952 on Suomen kansakunnan muistissa ”ilon ja ylpeyden vuosi”. Suomi sai maksettua loppuun sotakorvaukset, pidettiin Helsingin Olympialaiset, sovittiin passivapaus Pohjoismaiden välille, Seutulan lentoasema avattiin ja saatiin suora lentoyhteys New Yorkiin, Armi Kuusela valittiin miss Universumiksi. Kaikki tämä toi Suomelle ennen kokematonta kansainvälisyyttä ja sen mukana myös kulttuurivaihtoa. Helsingin silloisen Suurkirkon rakennus täytti 100 vuotta ja sen kirkkoherra Aapo Santavuori, musiikkimies, kuunnellessaan maassa vierailevia maailmankuuluja poikakuoroja päätti, että hänen seurakuntaansa oli perustettava kansainväliset mitat täyttävä poikakuoro. Sitä tehtävää varten hän kutsui toisen musiikkimiehenä tunnetun pastori Tarmo Nuotion seurakuntansa palvelukseen.

Suomessa oli yksi vakava este poikakuoron toiminnalle. Silloisen kuoromiehen Heikki Klemetin auktoriteetti oli saanut aikaan sen, että lapsen, erityisesti pojan piti laulaa ”täysjännitteisesti” ei korkeammalle kuin a’. Oltiin vakaasti sitä mieltä, että kylmän Pohjolan pojat eivät pystyisi tuottamaan Etelän poikakuorojen heleätä ääntä. Onneksi maassamme vieraili samana vuonna amerikansuomalainen Ruth-Esther Hillilä, joka ei uskonut että Luoja olisi luonut Suomen pojille erilaiset äänielimet kuin muille. Tarmo Nuotion kutsumana hän sai jo ensimmäisessä harjoituksessa poikien äänen soimaan luonnollisena, ja hänestä tuli kuoron ensimmäinen johtaja.

Ensimmäisen varsinaisen toimintavuoden tulokset olivat ällistyttäviä. Aivan ensimmäisessä esiintymisessä äitienpäivänä 1953 Tuomiokirkossa lauloi 11 poikaa ja neljä isää. Uusia poikia rekrytoitiin kuukauden mittaiselle kesäleirille, sitten syksyn alussa ja ennen joulua. Radioidussa koululaiskonsertissa marraskuussa oli laulajia 50 esittämässä Straussin valssia Tonava kaunoinen Tauno Hannikaisen johdolla ja vaikutus oli vavahduttava. Vuoden lopussa kuoron vahvuus oli 120 poikaa. Uusi kuoro sai nimekseen Helsingin Suurkirkon (vuodesta 1959 Tuomiokirkon) poikakuoro Cantores Minores.

Johtajaksi itävaltalainen Peter Lacovich

Vuoden 1954 alussa Hillilä joutui jättämään kuoron ja johtajaksi saatiin itävaltalainen Peter Lacovich, joka oli juuri lopettanut työnsä Wiener Sängerknaben –kuorossa. Hänen panoksensa kuoron kehitykselle oli huikea. Hänen ensimmäisellä kaudellaan 1954-58 kuoro mm. esitti kantaesityksinä Suomessa Mozartin Messun KV 317 ns. Kruunajaismessun, joka myös levytettiin, Beethovenin Messun C-duuri op. 86 sekä osia Monteverdin teoksesta Vesperes della beata Vergine. J.S. Bachin Johannes-passio esitettiin useaan kertaan vuosina 1955-57. Kuoro teki myös ensimmäisen ulkomaisen konserttimatkansa Ruotsiin vuonna 1957, jonka aikana se kävi tervehdyskäynnillä kuningas Kustaa VI Adolfin luona. Valitettavasti Lacovich ei saanut Suomesta kaipaamaansa kapellimestarin tointa ja niinpä hän, saatuaan Saksasta toivomansa postin luopui kuorosta jouluna 1958.

Harald Andersén johtajaksi

Loistavan alun saaneelle poikakuorolle saatiin johtajaksi silloinen Suomen tunnetuin kuoronjohtaja Harald Andersén. Hän lupautui kuitenkin toimeen vain väliaikaisesti, ja jokesäleirin jälkeen vuonna 1960 hän ilmoitti ettei muiden töittensä ohella pystynyt toivomallaan laajuudella poikakuoron kehitykseen paneutumaan. Lacovichin työ Saksassa oli päättynyt, ja kaikkien iloksi hän palasi Cantores Minores –kuoron johtoon.

Lacovichin toinen kausi 1960-62 ei ehkä ollut aivan yhtä innostunut kuin ensimmäinen, mutta hienoja tuloksia hän sai edelleen aikaan. Lacovich oli katolinen ja niinpä hänen kuoronsa oli katolisen poikakuoron tyyppinen sekä rakenteeltaan että ohjelmistoltaan. Varsinaiseen kuoroon kuului vain alle murrosikäisiä poikia, jotka lauloivat sopraanoa ja alttoa. Miesääniksi värvättiin pientä korvausta vastaan lähinnä musiikin opiskelijoita ja myös entisiä kuorolaisia. He tulivat vain viimeisiin harjoituksiin ja konsertteihin.

Vuoden 1962 keväällä Lacovichille tarjoutui oopperakapellimestarin töitä Saksasta, ja hän jätti Cantores Minores –kuoron lopullisesti. Hänen jäähyväiskonsertissaan 25.5. laulettiin vielä uusi teos, Schubertin messu No. 2 G-duuri.

Toinen vuosikymmen 1962-1971

Seuraava johtaja, kanttori Heinz Hofmann, oli itse poikakuoron kasvatti Zwickausta. Hän oli oman seurakuntansa yhteyteen perustanut nuorisokuoron, jonka hän DDR:n vaikeista olosuhteista huolimatta oli saapunut vierailulle Suomeen vuonna 1960 ja tehnyt niin hyvän vaikutuksen, että häntä pyydettiin Lacovichin työn jatkajaksi. Työnsä Suomessa hän pääsi alkamaan marraskuussa 1962.

Heinz Hofmann loi kuoron nykyisen toimintamallin

Hofmannin esikuvina olivat saksalaiset protestanttiset poikakuorot, joissa kuoroikä on noin kouluikä, ja jotka kasvattavat omat nuoret miesäänensä. Niinpä hän sai alusta asti aikaan perusteellisia muutoksia niin kuoron sisäisessä rakenteessa prefekteineen, koulutus- ja harjoitusjärjestyksessä, ohjelmistossa kuin kuoron ulkoisessa olemuksessakin. Lacovichin pojat olivat laulaneet kirkkaan sinisissä pitkissä housuissa, valkoisessa paidassa, kaulassa sininen rusetti. Hofmannin kauden alusta asti pojille hankittiin keskiaikaisten teinien kurrende-kaapujen mukainen asu. Harjoitusleirejä alettiin pitää kahdesti vuodessa, aina lukukausien alussa. Sanalla sanoen, Heinz Hofmann loi Cantores Minores –kuorolle sen toimintamallin, jota se edelleen noudattaa.

Hofmannin ohjelmisto oli alkuvuosina suurimmaksi osaksi a cappella tyyppistä sisältäen 8-äänisiä ja monikuoroisia motetteja. Hänen ensimmäinen suuri saavutuksensa oli voitto BBC:n järjestämissä ensimmäisissä kansainvälisissä 'Let the People Sing' –kilpailuissa vuonna 1965. Ulkomaanmatkoja Hofmann järjesti kuorolleen heti alusta asti. Matkoja hän piti tärkeinä kuoron yhtenäisyyden kehittäjänä, ja kuoron tasoa pystyy arvioimaan yhä uusien kuulijoiden ja muiden kuorojen vertailun avulla.

Uuden johtajan toimintamalli erosi niin suuresti edellisestä, että se hämmensi kuoron alusta asti melkein samana pysyneen kannatusyhdistyksen (per. 1954) hallituksen ja kuoron toiminnanjohtaja Tarmo Nuotion. Niinpä vuonna 1966 päädyttiin valitettavaan selvittelyyn, jonka seurauksena hallitus vaihtui kokonaisuudessaan. Nuotio oli jo 1965 siirtynyt toisen seurakunnan palvelukseen, eikä kuorossa Hofmannin kaudella ollut toiminnanjohtajaa. Hän piti ohjakset omissa käsissään.

Hofmannin ajan alusta lähtien kuoro piti säännölliset konsertit pitkäperjantaina (ainoana Helsingissä), pyhäinpäivän tienoilla ja 25.12. Vuonna 1967 esitettiin ensimmäisen kerran J.S. Bachin Jouluoratorio I-III, mutta siitä ei vielä tullut traditiota.

Vuonna 1970 Cantores Minores teki yli kolme viikkoa kestävän konserttikiertueen Saksaan, Ranskaan, Englantiin ja Ruotsiin. Matkan aikana kuoro konsertoi mm. Viennen kirkkomusiikkijuhlilla Ranskassa, esitti Mozartin D-duurimessun Romseyn katedraalissa orkesterin kera, osallistui Westminster Abbeyn liturgiaan ja lauloi siellä matinean ja kuoron vastaanotti Parlamentin Alahuoneen puhemies the Right Honorable Horace King, joka henkilökohtaisesti esitteli pojille parlamenttitalon tilat.

Domenico Cimarosan vuonna 1787 sävelletyn kuolinmessun Missa pro Defunctis esitys vuonna 1971 on jäänyt osallistujien mieleen. Unohduksissa ollut käsikirjoitus löytyi Einsiedelnin luostarista Sveitsistä, kuoron opettajat ja prefektit muokkasivat sen Hofmannin opastuksella nykynuotinnukselle ja se esitettiin heidän käsikirjoituksestaan. Messua esitettiin menestyksellisesti useaan kertaan, mm. Puolassa 1980.

Kolmas vuosikymmen 1972-1981

Vuoden 1970 matka tuli niin kalliiksi, että CM–kannatusyhdistys päätti ettei matkoja tehdä kuin joka toinen vuosi. Päätös pitikin koko 70-luvun, jolloin ulkomaan kiertueet suuntautuivat Ruotsiin, Saksan liitto- ja demokraattiseen tasavaltaan, Sveitsiin, Unkariin, Itävaltaan, Ranskaan ja Belgiaan. Päätös ei estänyt kuoroa tekemästä useita vuosittaisia kotimaan konserttikäyntejä ja matkoja eri paikkakunnille.

Vuonna 1973 Kuoro vietti 20-vuotisen toimintansa juhlakautta monimuotoisesti. Juhlakonsertin ohjelmana oli Mozartin Suuri c-mollimessu KV 427. Helsingin Juhlaviikot tilasivat kuorolta Brittenin kirkko-ooppera Nooan tulvan produktion, se esitettiin Temppeliaukion kirkossa. Ruotsalaiselta säveltäjältä Arne Mellnäsiltä tilattiin teos Vae…, jota esitettiin myös matkaohjelmistona. Joulukonserttina esitettiin omin voimin Tuomiokirkossa Seiminäytelmä. Martti Talvela kiinnitti CM-poikia ensimmäiseen Savonlinnan Oopperajuhlien Mozartin Taikahuilun kolmen pojan rooliin. CM-pojat hoitivat roolit sitten vuosittain aina vuoteen 1989 ja vielä 1992. Kuoroon tuli 120 uutta poikaa vuonna 1973.

J.S. Bachin Johannes-passion esitystraditio pitkäperjantaisin alkoi vuonna 1975 ja Jouluoratorion kantaattien I-III vuodesta 1981 alkaen. Vuonna 1980 kesämatka suuntautui Saksan liittotasavaltaan, Ranskaan ja Belgiaan. Talvella tuli kuitenkin houkutteleva kutsu Puolaan poikakuoropäiville, ja niinpä sinä vuonna tehtiin kaksi ulkomaanmatkaa. Sen jälkeen Cantores Minores on tehnyt ainakin yhden ulkomaan konserttikiertueen joka vuosi.

Neljäs vuosikymmen 1982-1991

Vuosi 1982 on jäänyt kuoron historiaan kahden uraa uurtavan matkansa takia. Ensimmäinen matka Italiaan huhtikuussa nosti kuoron hetkeksi pääuutiseksi, kun se pääsi henkilökohtaisesti tapaamaan Paavi Johannes Paavali II Vatikaanissa. Vuoden toinen matka oli ensimmäinen kiertue USA:n kahdeksaan itäiseen osavaltioon lokakuussa. Sen järjestelyistä vastasi Suomi-Amerikka yhdistysten liitto. Menestyksensä ja kaikkien seikkailujensa takia se on kuoron historiassa erityinen. Vuoden 1984 matkan aikana Länsi-Saksan liittopresidentti Karl Carstens vastaanotti kuoron Villa Hammerschmidtissä Bonnissa.

Helsingin Bach-viikko

Cantores Minores on järjestänyt Bach-viikkoja joka viides vuosi vuodesta 1965 alkaen. Vuosien 1980 ja 1985 Bach-viikot olivat erityisen mahtavia, vieraana Kreuzkuoro, yhteistyökumppaneina pääkaupunkiseudun sinfoniaorkesterit ja konsertteja joka viikonpäivä. CM-pojat lauloivat ensimmäistä kertaa Bachin h-mollimessun.

Vuonna 1985 Cantores Minores järjesti I Valtakunnalliset Poikakuoropäivät Turussa. Niitä on pidetty eri kuorojen järjestäminä sen jälkeen seitsemät.

USA:n matkan lisäksi tehtiin suurta menestystä saavuttaneita matkoja molempiin Saksoihin. YLE TV1 teki kaksi ohjelmaa Piae cantiones –kokoelman juhlakauden tiimoilta.

Bachin Jouluoratorion kantaatit I-IV esitettiin vuonna 1983 ja numerot I-V vuonna 1984. Tarkoitus oli esittää kaikki kuusi kantaattia Bach-juhlavuonna 1985, mutta muun runsaan ohjelman takia päädyttiin kantaatteihin I-III.

Johtajaksi Christian Hauschild

Vuoden 1986 aikana Hofmannin voimat selvästi vähenivät, vaikka hän sinnikkäästi hoiti kaikki tehtävänsä mm. matkan Länsi-Saksaan ja teki suunnitelmia tulevaisuutta varten. Vuoden vaihteessa kävi selväksi, että hän sairasti vakavaa leukaluun syöpää. Leikkauksesta ja raskaista hoidoista piittaamatta hän hoiti työnsä, pitäen viimeiset harjoitukset vielä kymmenen päivää ennen kuolemaansa. Heinz Hofmann kuoli 14.6.1987.

Ennen kuolemaansa Hofmann oli ehtinyt pyytää työnsä jatkajaksi Christian Hauschildin, joka oli jo kymmenen vuoden ajan vieraillut kuoron leireillä harjoittajana. Hauschild saapui hoitamaan ammattitaidolla kaikki sinä vuonna Savonlinnan Oopperajuhlien kanssa sovitut konsertit ja avustustehtävät. Hän joutui mm. toimimaan Leif Segerstamin apujohtajana laajalla lavalla Mahlerin 8. sinfonian esityksessä.

Christian Hauschild oli itse Kreuzkuoron kasvatti ja sitten toiminut mm. Kreuzkoulun musiikinopettajana. Hän johti Dresdenin kuuluisaa Beethoven-sekakuoroa, ja kun Dresdenin Lauluakatemia (Dresden Singakademie) perustettiin uudelleen, tuli hänestä sen johtaja. Hän ei alkuun päässyt eroon näistä tehtävistä, ja niinpä hän joutui ensimmäiset neljä vuotta jatkuvasti toimimaan kaksi viikkoa DDR:ssä ja kaksi Suomessa.

Hauschild ei tehnyt suuria muutoksia kuoron toimintaan. Malli oli hänelle tuttu Kreuzkuorosta. Hän lisäsi poikaäänille yhden harjoituskerran viikossa pystyäkseen harjoittamaan yhä uusia orkesteriteoksia. Hänen aikanaan kuoron ohjelmisto kasvoikin erityisesti siihen suuntaan. Pitkäperjantain passio ja Jouluoratorio säilyivät ja Bachin h-mollimessua, Mozartin Requiemiä ja Brahmsin Ein deutsches Requiemiä esitettiin niin usein kuin se oli mahdollista. Vuonna 1988 esitettiin Bachin Jouluoratorion kaikki kantaatit I-VI kahdessa konsertissa kuoron 35-vuotisjuhlakonsertteina.

Siitä huolimatta, että kuoroa harjoitti puolet ajasta vaihtuva assistentti, kuoron elämä jatkui vilkkaana. Keväällä 1988 Hauschild esitti kuoronsa kanssa lempiteoksensa Brahmsin Saksalaisen sielunmessun Hofmannin muistokonserttina. Tätä teosta tuskin mikään poikakuoro esittää ilman avustajia poikaäänissä, Cantores Minores on tehnyt sen sekä Hauschildin että Norjasen johdolla.

Toinen kiertue USA:han 1988

Samana syksynä tehtiin toinen matka USA:han. Tämä konserttikiertue ylsi mantereen laidasta laitaan. Arizonan Phoenixissä kuoro esitti oopperaorkesterin kanssa Beethovenin C-duurimessun op. 86. Konsertteja oli lisäksi seitsemässä osavaltiossa, ja mm. esiintyminen Disneylandissa. Esiintyminen National Cathedralissa Washington D.C.:ssä on kuulunut jokaiseen kuoron käyntiin Amerikassa. Hauschildin alkukauden muut matkat kohdistuivat Ruotsiin ja molempiin Saksoihin, joissa vastaanotto oli aina yhtä innostunut. Vuonna 1991 tehtiin ensimmäinen matka vasta uudelleen itsenäistyneeseen Viroon.

Vuonna 1991, Berliinin muurin yllättävän murtumisen jälkeen saatiin lopultakin tehtyä sopimus Hauschildin kanssa ja hän pystyi asettumaan perheineen Suomeen.

Viides vuosikymmen 1992-2001

Cantores Minores Musiikkiopisto perustettiin vuonna 1990 ja CM Musiikkileikkikoulu vuonna 1995. Kouluyhteistyö saatiin alkuun vuonna 1996.

Vuodesta 1993 alkaen on pitkäperjantaina esitetty vuorovuosin Johannes- ja Matteus-passio.

Elettiin kansainvälisten valloitusten kautta. Matka USA:han vuonna 1993 oli maltillinen itärannikon kahdeksan etelävaltion kierros käynteineen Cape Canaveralissa ja Disney Worldissa. Vuonna 1998 sen sijaan kierrettiin koko manner lentäen (yht. 26 nousua ja laskua). Vuonna 1993 tehtävänsä aloittanut toiminnanjohtaja Jukka-Pekka Mäki-Luopa hoiti koko lentopuzzlen mallikkaasti. Seitsemän osavaltion konsertit, käynti Las Vegasissa ja perhemajoitukset Utahin mormonien luona jäivät varmaan erityisesti mieliin.

Kolme kiertuetta Japaniin

Ensimmäinen konserttikiertue Japaniin Chieko Okaben ja Jorma Silvastin avulla vuonna 1995 oli ainutlaatuinen elämys kaikille osallistujille. Esiintyminen Naritan Shinsho-ji temppelin kevääntulon juhlassa sumopainimestareiden kanssa oli matkan pääkohde. Seuraavalla matkalla vuonna 1997 Cantores Minores konsertoi Tokiossa Katshusika -konserttitalossa esittäen Mozartin Requiemin yhdessä Japanin Radion-orkesterin (NHK) kanssa. Näillä matkoilla pojat asuivat suurimmaksi osaksi perhemajoituksessa. Kolmannen matkan vuonna 2000 oli järjestänyt konserttitoimisto ja majoitus oli hotelleissa. Konsertteja oli Tokion lisäksi eri maakunnissa, lännessä Japaninmeren rannalla ja Honshun pohjoisimmassa maakunnassa Aomorissa, jonne jouduttiin lumimyrskyn takia matkaamaan neljän junanvaihdon ja bussimatkan avulla.

Kauden muut matkat kohdistuivat Ruotsin ja Saksan lisäksi Belgiaan, Ranskaan, Tanskaan, Unkariin sekä ensimmäistä kertaa Venäjälle vuonna 1999 ja Latviaan 2001. Venäjälle kutsu tuli Moskovan sinfoniaorkesterilta laulamaan Jouluoratoriota Moskovan Tshaikovski-saliin. Junalla taittunut vierailu oli monin tavoin muistorikas. Latviassa osallistuttiin Riian poikakuoropäiville siihen kuuluvine konsertteineen myös maaseudulla. Siellä neuvostoajan varjo tuntui paikoitellen vielä voimakkaana. Sen sijaan Unkarissa, jossa kuoro samana vuonna osallistui kirkkomusiikkifestivaalille esittäen Mozartin Kruunajaismessua Györin kaupunginorkesterin avustuksella, olo oli länsimainen.

Vuonna 1997 presidentti Ahtisaari ja rouva Eeva Ahtisaari tarjoutuivat Cantores Minores -kuoron toiminnan ja matkojen pysyviksi suojelijoiksi. Presidentti Tarja Halonen (2000) sekä presidentti Sauli Niinistö ja rouva Jenni Haukio (2012) ovat sen jälkeen jatkaneet pysyvinä suojelijoina.

Kuudes vuosikymmen 2002-2012

Kuoron 50-vuotisjuhlia vietettiin monin tavoin kaudella 2002-03. Juhlamatka Eurooppaan vuonna 2002 suuntautui Saksaan, Tshekkiin, Itävaltaan ja Sveitsiin. Kruunajaismessu esitettiin Prahassa ja Wienissä ja Itävallan liittopresidentti Thomas Klestil vastaanotti kuoron Hofburgin linnassa. Juhlamatka kotimaahan tehtiin vuonna 2003. Samana vuonna tehtiin edustusmatka Pietarin 300-vuotisjuhlille Venäjälle. Kreuzkuoro saatiin vierailulle vuonna 2003 esittämään Brahmsin Requiemiä yhdessä CM-kuoron kanssa ja keväällä 2004 vierailtiin vastavuoroisesti Dresdenissä esittämässä Bachin Johannes-passiota.

Hannu Norjanen kuoronjohtajaksi 2005

Christian Hauschild oli ilmoittanut haluavansa vetäytyä eläkkeelle vuonna 2004 täyttäessään 65 vuotta. Uuden johtajan haku käynnistettiin vuonna 2003. Hakijoita tuli 19 kaikkiaan 11 maasta. Perusteellisen valintaprosessin jälkeen valittiin yksimielisesti uudeksi johtajaksi kuoron alumni Hannu Norjanen. Hän seurasi aktiivisesti kuoron toimintaa jo vuoden 2004 ajan.

Christian Hauschild johti jäähyväiskonsertissaan 19.11.2004 Brahmsin Saksalaisen sielunmessun. Aivan viimeinen esiintyminen oli joulukonsertissa 25.12., jonka jälkeen tapahtui vahdinvaihto Kryptassa. CM-lähetystö kävi onnittelemassa Hauschildia Dresdenissä hänen täyttäessään 70 vuotta 2009. Hän kuoli usean sairauden murtamana 13.4.2010.

Hannu Norjanen aloitti työnsä vuonna 2005. Hän on suorittanut Sibelius-Akatemiassa urkurin, kuoronjohtajan ja orkesterikapellimestarin tutkinnot korkeimmin arvosanoin. Voimme olla vakuuttuneita siitä, että Cantores Minores –kuorolla on sopivimman koulutuksen saanut johtaja verrattuna mihin maailman poikakuoroon hyvänsä. Tulokset alkoivat heti kuulua kuoron soinnissa, puhtaudessa ja ohjelmiston laajentumisessa. Muutoksia kuoron elämään Norjanen on tehnyt vähitellen. Erityisesti koulutus on kehittynyt ja muskaritoiminta laajentunut.

Pohjoismainen yhteistyö tiivistyi. Hannu Norjanen teki ensimmäisen ulkomaanmatkan Ruotsiin ja Tanskaan. Ensimmäinen Itämeren alueen poikakuorofestivaali järjestettiin jo vuonna 2002 ja toiset Itämeren ja Pohjolan Poikakuoropäivät vuonna 2008. Bach-viikot vuonna 2005 ja 2010 olivat erittäin tasokkaat. Norjanen on kehittänyt yhteistyötä periodi-instrumentteja soittavien orkestereiden kanssa. Vuodesta 2009 on esitetty Jouluoratorion I-VI kantaatit siten, että I-III lauletaan joulun alla ja IV-VI seuraavan vuoden loppiaisena.

Kuoron viides matka Amerikan mantereelle tehtiin vuonna 2006. Se suuntautui Washington D.C.:n lisäksi kuuteen osavaltioon ja ensimmäistä kertaa Kanadaan. Jokainen konsertti oli osa jotakin festivaalia tai konserttisarjaa ja sai suosion seisovalta yleisöltä.

Toinen edustusmatka Pietariin tehtiin 2007, kuoron edustusryhmä teki matkan Intiaan vuonna 2008 ja samana vuonna oli tasokas konserttimatka Saksaan. Vuoden 2009 matka kiersi Pohjanlahden ja lisäksi hallinnon ja opettajien ryhmä teki opintomatkan Leipzigin Tuomaskuoron ja Dresdenin Kreuzkuoron luo. Vuonna 2010 kuoro teki valloitusmatkan uusille seuduille Slovakiaan, Unkariin, Kroatiaan, Sloveniaan, Itävaltaan ja Saksaan. Vuonna 2011 toteutui kauan suunniteltu konsertti Dresdenin Frauenkirchessä Saksa- Tanska -kiertueen yhteydessä ja vuonna 2012 kuoro teki konserttikiertueen Italiaan esiintyen Ravennan festivaalilla, osallistuen Vatikaanissa Pietarinkirkon messuun ja käyden Paavi Benedictus XVI vastaanotolla.

Meritullin seurakuntatalosta 'CM-talo'

Cantores Minores on pitänyt harjoituksensa Meritullin seurakuntatalossa alusta asti, mutta vasta vuosien 1987-2012 välillä se on vähitellen saanut käyttöönsä nykyiset tilat. Juhlavuoden kunniaksi saatiin kuoron omaan käyttöön talon koko kolmas kerros ja näin

Cantores Minores-kuoron käytössä on n. puolet seurakuntatalon toimitiloista.

Kuoron 60-vuotisjuhlallisuuksiin kuuluvat mm. Mendelssohnin Elias-oratorion esitys yhdessä Kreuzkuoron kanssa, Einojuhani Rautavaaralta tilatun teoksen Tapanin virsi kantaesitys ja Iiro Rantalalta tilatun Jouluoratorion kantaesitys.

CODA

Kaikki varteenotettavat poikakuorot ovat kuorokouluja. Vain siten, että pojat saavat päivittäin koulutyöhön integroituna musiikin ja kuorolaulun opetusta voi nykyinen Cantores Minores –poikakuoro vakiinnuttaa taiteellisen tasonsa vielä korkeammalle kuin se nyt jo yltää. Tähänastisella toimintapohjalla on saatu ihmeitä aikaan, mutta tästä eteenpäin tarvitaan pohjan vahvistusta. Saksasta, Pohjoismaista ja Baltian maista löytyy runsaasti esimerkkejä erilaisista kuorokoulutyypeistä. On täysin mahdollista luoda myös meille soveltuva toimintamalli. Poikakuoroperinne on Euroopassa vahva ja sen merkitykselle annetaan arvoa. Osoittakaamme mekin myös tältä osin kuuluvamme Eurooppaan.

Pirkko-Leena Otonkoski

(kirjoitus julkaistu Cantis-lehti nr. 63/25.10.2012)